Minä olen väsynyt jatkuvaan kiireeseen
Jatkuvaan harhakuvaan onnesta ja onnettomuudesta
Tunteeseen siitä, että yksittäisellä ihmisellä ei ole merkitystä suuressa kokonaisuudessa
Siihen, kuinka kohtelemme toisiamme näennäisesti välittäen - todellisuudessa jättäen itsemme ja toisemme yksin
Yksinäisyyteen ja tuulimyllyjä vastaan taisteluun
Siihen, että kun haet levollista hetkeä saat juosta kuin henkesi hädässä
Välittämiseen, joka on vaatimusten täyttämää
Työhön, joka ei anna muuta kuin huolen ja murheen, tuskan ja väsymyksen
Vallanhimoon
Erilaisuuden todellisuuden hyväksymättömyyteen
Siihen, että väsymättä yhä peräämme välittämistä vaikka välittäminen katoaa kun saamme sen mitä haluamme
Kaiken ylläkuvatun kokemiseen ja tuntemiseen - siihen että olen yhtälailla meidän muiden kanssa unohtanut ihmisyyden todellisuuden
Miksi me satutamme toisiamme? Haluamme vain enemmän toisten kustannuksella, tuotamme tuskaa itsellemme ja toisillemme - unohdamme yhä uudelleen itsemme.
Oppi ei ojaan kaada, sanottiin silloin kun minä olin pieni. Siitä puhuivat minua vanhemmat, isommat ja elämää enemmän nähneet. Minä opiskelenkin, elämää, kirjoja, keskustelen. Haluan oppia enemmän ja tuntea lisää viisaita sanoja. Sydämellä, järjellä ja tahdolla. Hyödyntää oppimaani muidenkin tiedoksi ja taidoksi.
Matkusta lapsi, näe ja koe mitä maailma sinulle tarjoaa, niin sanottiin kun kasvoin ja tulin ymmärtämään enemmän. Minä kuljin Suomen ristiin rastiin. Ja haluan edelleen matkustaa, tuntea tuulen ja taivaan, vapauden tunteen ilman kahleita. Kokea
sen, mistä olen nähnyt vain unta - meren muuttumisen, virran kulun, pellon kultaisen laineen, metsien ja kallioiden karun kauneuden.
Hymyile, naura, iloitse, niin sain matkaevääkseni. Hukkuiko hymyni? Katosiko nauruni? Iloniko menetin? Yritän löytää niitä sieltä mistä niitä vielä löydän. Menenkö liian vakavaksi? Lapsi nauraa monta kertaa päivässä, aikuinen enää harvoin. Olenko kasvanut aikuiseksi? Haluaisin vielä olla lapsi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti